Haluaisin sanoa, ettei ole sanottavaa tänään, mutta on pakko olla, koska päätin tämän tänään aloittaa.

Soo. Haluan olla tavallinen. Hyväksytty. Pidetty. Haluan olla ihminen. Normaali nuori, normaali poika. Luottaa ja uskoa itseeni. Pärjätä elämässä. Olla tyytyväinen itseeni.

Tällä hetkellä en nimittäis ole.

Eräänä päivänä lääkäri kysyi, että miksi painoni laskee jatkuvasti ja niin nopeasti. Ei mene kauan, kun todetaan minulla olevan syömishäiriö, anoreksia. Olin jo vaarallisen alipainoinen, kun tämä todettiin. Minä en tosin ensiksi käsittänyt juuri mitään.

Mikä helkkarin anoreksia? Minullako? Voi pliis, älkää naurattako!

Ahdisti, halusin pysyä laihana, toisaalta halusin olla miehekkäämpi, mutta pelkäsin kuitenkin, että lihoisin, jos vähentäisin liikkumistani. En voinut vähentää ja vaikka yritinkin aikani syödä tarpeeksi, niin lenkit pitenivät sitä mukaa, mitä enemmän söin. Lopulta lenkit korvasivat ruoan.
Lenkit olivat myös paineiden purkamista varten. Ahdistuneisuus ja hermostuneisuus palasivat, kun oli pakko pistää hetkellinen stoppi niille. Tuntui, etten saanut enää hallittua itseäni. Se tunne herätti pelkoa.

Kuitenkin selvisin. Mutta nyt on tarve opetella elämään, kuten ns. "normaalit" ihmiset elävät. Itsensä löytäminen ei olisi myöskään pahitteeksi.

Eiköhän tämä riitä tältä erää. Tämän enempää en historiaani palaa, vaan pyrin suuntaamaan katseeni tulevaisuuteen.